Ja niin on taasen joulu, ja lumihahtuvat
ne taivahilta leijaa kuin perhot valkeat.

Niitä enkelilapset pienet sirottaa yli maan,
kun taivaan ikkunoilla ne seisoo polvillaan.

Kas tuonne vielä vähän ja tuonne hiukkasen,
Hei vaan! Jo musta maa on pian vitivalkoinen.

Ja pienet enkelilapset käsiään taputtaa.
Ja Pietarin luo sitten ne juosta reputtaa.

Oi avaa oveasi hiukan, hiukan vaan,
niin että joulun viedä me saamme maailmaan!

Pietari hymyilee, oveaan raottaa.
Älkää vilustuko! Pian kotiin joutukaa!

Ja niinkuin tähtein välke, kuin paiste kuutamon
yömekoissaan ne lentää. Ne maassa kohta on.

Ne kulkee sormi suulla, ne hiljaa hipsuttaa.

Missä vain he kulkee, siellä ihme tapahtuu:
pois sieltä huolet väistyy, ja hymyyn menee suu.

Sydämet siellä syttyy valoon, ilohon.
Siellä on hyvä tahto ja siellä joulu on.

Tämän minulle tuntemattoman kirjoittajan joulurunon kautta kaikille siunattua joulua ja onnellista uutta vuotta!

Pienet säkit selässä juosta vilistivät pikkuiset keltamekkoenkelit etsimään kukkutimurusia. Heille oli sanottu näin:

- Etsikääpä, rakkaat keltamekkoenkelit, kukkutimurusia, sillä niitä kyllä on. Monet ihmiset sanovat, ettei niitä ole, ja kulkevat suu mörröllään ja silmät tuikeina. Noukkikaa säkit täyteen kukkutimurusia ja tyhjentäkää ne sitten mörrittävien ihmisten eteen, että hekin hymyilisivät.

Keltamekkoenkelit olvat innoissaan. Oli hauskaa etsiä kukkutimurusia ja panna ihmiset nauramaan.

Enkelit hajaantuivat eri puolille maan. He kiljuivat riemusta aina kun löysivät uuden kukkutimurusen: lapsen hymyn, pyörivän pallon, linnun liverryksen, veden solinan, sittapörrän surinan, laulun pätkän, kukan tuoksun, pojan juoksun...

Heidän säkkinsä aivan pullottivat kukkutimurusia: asioita, joille voi hymyillä, nauraa, asioita, joista voi kiittää ja riemuita.

Mutta yksi enkeleistä istui puun juurella ja itki. Hän ei ollut löytänyt ainoatakaan kukkutimurusta. Hänen säkkinsä oli tyhjä ja lurpallaan.

Enkelit, joiden säkit olivat aivan täynnä, tulivat murheellisen enkelin luo.
-No, mikäs nyt? he kysyivät
-Ei yhtään kukkutimurusta, niiskutti pikkuinen.
Silloin enkeleistä tomerin katsoi niiskuenkeliä ja sanoi:
-Kuule, Sinä uskottelet, ettei kukkutimurusia olekaan, ja siksi et niitä näe. Puhalla se paha ajatus itsestäsi ulos, niin heti löydät ensimmäisen kukkutimurusen.

Niiskuttava enkeli puhalsi puuh, puuh. Ja vielä varmuudeksi puuh, puuh. Hän nousi seisomaan puun juurelle ja puhalsi vielä kerran puuh, puuh.
-No nyt se meni. Se olikin oikea mörkö ajatukseksi. Ja nyt minä näen jo ensimmäisen kukkutimurusen: te tulitte auttamaan, kun tässä istuin ja niiskutin.

Niin pikkuinen enkeli avasi lurpallaan olleen säkkinsä ja pudotti siihen noukkijaenkelin ystävyyden. Säkki tuli siitä aivan pullolleen, sillä ystävyys on valtavan suuri asia.
-Voi, huudahti enkeli. - Nyt tarvitsisin uuden säkin, sillä löydän loputtomasti kukkutimurusia: tuon västäräkin hauskasti viipertävät varpaat, tuon perhosen kirkasväriset siivet ja tuon ja tuon ja tuon.

Sinä iltana enkelit kävivät kertomassa Jumalalle, että heidän säkkinsä olivat tulleet aivan pullolleen kukkutimurusia. Ja jos olisi ollut enemmän säkkejä, nekin olisivat täyttyneet.

He kertoivat myös, että kun kukkutimurusia oli pudotettu ihmisten eteen, ihmisten oli tullut ihmeen hyvä olla.